Muistiinpanoja

  Läsecirkelin valinta tämäkin – ja kiitokset Gunskille valinnasta. On nimittäin hyvin mielenkiintoinen teos. Kirjailija Björn Natthiko Lindeblad, ruotsalainen ekonomi hylkäsi menestyksekkään uransa ja lähti Thaimaahan buddhalaiseksi metsämunkiksi. 17 vuoden ajan hän eli munkkina myös muissa maissa kunnes palasi Ruotsiin. Paluu ei ollut helppo: tottumattomana rahan käyttöön tai mihinkään muuhunkaan normaaliin länsimaiseen arkielämään kuuluvaan hän sairastui masennukseen. Luostarielämänsä aikana oppimiensa henkisten työkalujen avulla hän selviytyi ja vähitellen loi uran ja hyvän elämän, avioliittoineen Ruotsissa, missä hän kokemustensa pohjalta toimii kouluttajana. 2018 hänellä todettiin parantumaton ALS-sairaus. Keuhkoahtaumaan sairastuneen isänsä rinnalla hän saattoi tämän Sveitsiin, jonne isä halusi saamaan eutanasian. Jag kan ha fel kertoo lämmöllä, huumorilla ja syvästi ajateltuna kirjailijan omista puutteista, siitä mitä elämä on hänelle opettanut ja mikä on kaikkein tärkeitä

  Läsecirkelin valinta. Marcus Groth kirjoittaa itsestään ja elämästään. Hän on näyttelijä, teatteriohjaaja ja toiminut näyttämötaiteen professorina Teatterikorkeakoulussa Helsingissä. Helsingin Ruotsalaiseen Teatteriin hänellä on kiinnitys vuodesta 2007. Kuuluisimmat roolit ovat Estragon Beckettin     näytelmässä Huomenna hän tulee (I väntan på Godot) sekä Gromov Tsjechovin näyetlmässä Sairashuone 6. Nyt julkaistu kirja on Grothin ensimmäinen. Mukavaa luettavaa, koska Grothin huumori ja itseironia on vaikuttavaa; toisaalta mustaakin luettavaa, koska huumorillaan Groth   peittää syviä haavoja, joita on hyvin nuorena joutunut kokemaan. Äiti on kuollut syöpään Marcuksen ollessa 9- vuotias ja ennen aikuisikää hän joutui kokemaan myös isänsä itsemurhan ja melko lailla elämään itsenäistä elämää jo koulupoikana. Kaveriporukka Munkkiniemessä ja myöhemmin Apollonkadulla tuntuu olevan Grothin elämän turvasaareke. Hän on hyvin sosiaalinen ja ilmeisen viehättäväkin päätelleen helppoudesta,

  Toisen maailmansodan aika noin 70 000 suomalaista lasta lähetettiin sotalapseksi Ruotsiin. Ann Nehlin on Mälardalenin yliopiston lehtorina tutkinut asiaa suomalaisten äitien ja ruotsalaisten sijaisvanhempien välisen kirjeenvaihdon pohjalta. Kirja valottaa sotalapsi -asiaan liittyviä   ongelmia – ja toisaalta myös onnistumisia, niitäkin toki on. Ruotsilla valtiona oli suuri halu auttaa Suomea, sijaisvanhemmilla motiivit olivat monenlaisia. Osa halusi auttaa, osa halusi lapsista työvoimaa: usein toiveena oli siivo tyttö, joka auttaisi kotitöissä. Kielitaidottomuus oli ongelma, kun lapsi ei ymmärtänyt mitä hänelle sanottiin – ja sodan päätyttyä ongelma oli, kun lapsi ei omaan kotiin palatessaan enää ymmärtänyt suomea. Kotiin palatessa isä oli ehkä kaatunut, koti menetetty, äiti ehkä uudelleen naimisissa, perheessä ehkä uusia sisaruksia. Joitakin lapsia sijaisperheet eivät lopulta halunneetkaan pitää: tällöin lasta ei palautettu Suomeen, vaan sijoitettiin lastenkotiin, joissa olot