Muistiinpanoja

  1930-luvun poliittista pelkoa Neuvostoliitossa. Moskova 1936, loppukesä. Saksalainen pariskunta toimii Stalinin tiedustelupalvelussa, pisteessä 2. Ilmapiiri heidän ympärillään alkaa kiristyä: yhtäkkiä työtovereita katoaa   ja yhtäkkiä heidätkin lomautetaan.   Heidät siirretään asumaan hotelli Metropoliin, minne vähitellen muuttaa muitakin pisteestä 2 lomautettuja. On epäselvää mistä syystä he ovat menettäneet asemansa ja mistä heitä kuulustellaan.   Myös hotelli Metropolin asukkaita alkaa hävitä. Charlotte ja Wilhelm ymmärtävät, ettei ketään saa osoittaa tuntevansa ja että väärästä sanasta osoittautuu Neuvostoliiton viholliseksi.   He pelkäävät, milloin tulee heidän vuoronsa ja alkavat nukkua vaateet yllään, jotteivat joutuisi lähtemään pelkässä yöpaidassa. Ajan ilmapiiriä kuvaa hyvin teksti sivulla 166: ” Ihmiset uskovat, mitä haluavat uskoa …. Ihmisille voi osoittaa asioita todeksi tai kumota ne, ei sillä väliä. Päinvastoin se joka tahtoo uskoa johonkin, löytää kyllä todisteens

  Läsecirkeliin valittu teos sen jälkeen, kun Odenplanista oli luovuttu. Odenplan on saanut August Strindberg-palkinnon, joten ajatus kai oli, että luetaan nyt sitten alkuperäistä. Hemsöborna virittikin hyvin vilkkaan ja erilaisia näkökohtia sisältävän keskustelun. Osa lukijoista piti kirjaa nimenomaan hauskana, myös sen loppua jossa siis äitimuorin ruumisarkku vajoaa jäihin ja sen perässä arkun pelastamista viimeiseen asti yrittänyt äitimuorin puoliso. Poika Gusten (viittaako nimi kirjailijaan itseensä?) perii maatilan ja kaikki on hyvin. Osa lukijoista (mm minä) taas piti kirjan henkilöitä hyvin ilkeästi, ikään kuin ulkopuolelta tai yläpuolelta, melko irvokkaastikin kuvattuina. Henkilöiden elävästi kuvattu suhtautuminen toisiinsa, keskinäinen kilpailu ja kateus toi hiukan mieleen Volter Kilven Alastalon salissa , jossa samaa kyräilyä on kuvattu hienosti. Mielikuvaa August Strindbergistä ihmisvihaajana ei voi välttää. Tyyli on vahvasti liioittelevaa ja kieli vanhanaikaisuudessaan

  Läsecirkeliin valittu kirja, joka poikkeuksellisesti oli kaikkien mielestä niin tylsä, että siitä luovuttiin. Tai ehkä lukijakunta ei tällä kertaa ollut kirjan edellyttämällä kypsyystasolla. Kirjahan on palkittu ja takakannessa Daniel Gustafssonia rinnastetaan jopa Virginia Woolfiin. No, siinä mielessä rinnastus onkin aiheellinen, että tajunnanvirtaa tässäkin riittää. Mutta muuten miehen ja hänen mielensä haahuilu yhden päivän aikana, jolloin hän ensin unohtaa ottaa mukaan kouluun lapsen lapaset ja yrittää saada asian korjatuksi ja lapaset viedyksi seuraavalla välitunnilla, mutta epäonnistuu ja ehtii koululle vasta myöhään, puolitoista tuntia koulun päättymisen jälkeen. Tylsä oli, mutta kahlasin loppuun.

    Kaksinkertaisen Finlandia-voittajan uutuus on lähihistoriamme henkisen ilmapiirin ruumiinavaus. Vuonna 1974 nuori opiskelija palkataan salaiseen tutkimukseen keräämään tietoa ikätovereistaan. Neljä vuotta myöhemmin hän ajautuu vieraan valtion suurlähetystön palvelukseen luomaan myönteistä maakuvaa diktatuurista. Kummassakin tehtävässä hän joutuu toimimaan oman integriteettinsä vastaisesti: raportoitavia tietoja saadakseen hän teeskentelee ystävyyttä itselleen yhdentekevien ihmisten kanssa, toisessa tehtävässään hän - työnantajaansa miellyttääkseen - kirjoittaa valheellisiksi   tietämiään artikkeleita. Varsinkin osallisuus salaisessa tutkimuksessa määrittelee hänen koko elämäänsä: kaikki ihmissuhteet liittyvät tähän tiedonhankintaan, kaiken aikaan täytyy varoa sanojaan ja varoa paljastumasta, kaiken aikaa omaa sisintä kalvaa häpeä, pelko ja avuttomuuden tunne, koska tehtävästä ei voi irrottautua. Olo on kuin hämähäkin verkkoon joutuneella kärpäsellä. Ehkä tällaista urkintaa on (