Nehlin Ann: De finska krigsbarnen. Ett nordiskt familjedrama

 

Toisen maailmansodan aika noin 70 000 suomalaista lasta lähetettiin sotalapseksi Ruotsiin. Ann Nehlin on Mälardalenin yliopiston lehtorina tutkinut asiaa suomalaisten äitien ja ruotsalaisten sijaisvanhempien välisen kirjeenvaihdon pohjalta.

Kirja valottaa sotalapsi -asiaan liittyviä  ongelmia – ja toisaalta myös onnistumisia, niitäkin toki on.

Ruotsilla valtiona oli suuri halu auttaa Suomea, sijaisvanhemmilla motiivit olivat monenlaisia. Osa halusi auttaa, osa halusi lapsista työvoimaa: usein toiveena oli siivo tyttö, joka auttaisi kotitöissä. Kielitaidottomuus oli ongelma, kun lapsi ei ymmärtänyt mitä hänelle sanottiin – ja sodan päätyttyä ongelma oli, kun lapsi ei omaan kotiin palatessaan enää ymmärtänyt suomea. Kotiin palatessa isä oli ehkä kaatunut, koti menetetty, äiti ehkä uudelleen naimisissa, perheessä ehkä uusia sisaruksia. Joitakin lapsia sijaisperheet eivät lopulta halunneetkaan pitää: tällöin lasta ei palautettu Suomeen, vaan sijoitettiin lastenkotiin, joissa olot saattoivat olla ankeat. Uudesta sijoituksesta ei ilmoitettu Suomeen lapsen vanhemmille.  

Hyvää tarkoittavaan projektiin liittyi paljon ongelmia, joita ei alun pitäen ymmräretty. Nykyisin lasten erottamista vanhemmistaan ei pidetä suotavana: Al Holin vankileiriltä ei nykyään noudeta lapsia suojaan ilman äitejään, vaikka äiti olisi terroristijärjestön jäsen.

Suomesta sotalapsiksi lähetettiin pääsääntöisesti alle kouluikäisiä lapsia, kouluikäiset haluttiin kouluun Suomessa.

Ilmeisesti lapsia on lähetetty Ruotsiin sekä valtion järjestelyillä että yksittäisten perheiden itsensä kautta. Ainakin siitä päätellen, että Suomen valtio oli adoptiota vastaan: Suomessa oli sodan jäljiltä pula lapsista ja kaikki lapset haluttiin takaisin Suomeen. Kuitenkin kirjassa kerrotaan adoptioon liittyvistä ongelmista: joissain perheissä olisi haluttu pitää lapsi myös sodan jälkeen, mutta adoptioon ei olisi haluttu sitoutua: entä jos lapsi varttuessaan osoittautuukin ”hankalaksi”.

Sotalapsiprojekti on ollut valtava hanke kahden maan välillä. Ilman aikaisempaa kokemusta vastaavasta ja ilman ymmärrystä hankkeeseen liittyvien vaikeuksien laajuudesta ei ole ihme, että tulokset eivät kaikilta osin olleet pelkästään myönteisiä.

Kirjassa kerrotaan monien yksittäisten lasten vaiheista. Lukijaa jää harmittamaan, että kaikki tapaukset jäävät ikään kuin kesken: kirjeenvaihto on joko loppunut tai hävinnyt. Lukija ei saa tietää, miten mikin kuvattu tapaus lopulta ratkaistiin.