Pesonen Emmi: Taikurin tyttäret

 

Taikurin tyttäret ovat hypnoosia harrastavan lääkärin lapsia, jotka tutustuvat tähän metodiin kuunnellessaan salaa isänsä istuntoja vastaanoton oven takana. Myöhemmin tyttöjen vanhemmat eroavat ja lapsista vanhempi Linda jää isänsä ja nuorempi Magda elämässään enemmän tai vähemmän heittelehtivän äitinsä luo. Varttuessaan Linda menestyy teatterimaailmassa, kun taas Magdan elämä huumeineen soljuu yhä kauemmas raiteiltaan. Magda kuolee auto-onnettomuudessa, jossa hänen vuoden ikäinen tyttärensä Indra selviytyy. Kirja alkaa Indran näkökulmasta: nuorena aikuisena hän on tyhjentämässä isoisänsä ullakkokomeroa ja löytää hämmentäviä kuvia itsestään lapsena. Indra on kasvanut Lindan lapsena ja nyt hän näkee kuvia itsestään Magdan kanssa. Saadakseen asioihin jotain tolkkua hän kääntyy hypnotisoijan puoleen. Hypnoosissa hänelle valkenee jotain omasta taustastaan, jotain mikä saa hänet raivon valtaan omia vanhempiaan ja isovanhempiaan kohtaan. Miksi hänelle on valehdeltu?

Kirja toi mieleen hiljattain lukemani Anna-Maria Eilittän romaanin Kun olen poissa,  jossa päähenkilö niin ikään saa aikuisena tietää olevansa tätinsä lapsi. Kysymys kuuluu: onko oikeutettua salata lapselta hänen todellinen biologinen alkuperänsä myös silloin kun tieto lisäisi tuskaa. Molemmissa kirjoissa hyvää tarkoittavat vanhemmat ovat arvelleet näin olevan, mutta kummassakin kirjassa salauksen kohde on asiasta vain äärimmäisen katkera. Itse kukin voi miettiä, miten suhtautuisi, jos saisi tietää, että oma onnellinen lapsuus ja rakastettu perhe ei olisikaan biologisesti totta. Onko biologia yli kaiken tärkein asia? Vai onko rakkaus ja kasvuolosuhteet tärkeämpää? Nature or nurture? Vai onko kyse avoimuudesta? Pitäisikö tuskallisetkin totuudet avoimesti kertoa? Onko kertomatta jättäminen valehtelemista? Ei ihan helppoja kysymyksiä.

 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Teir Philip: J&B Scener ur ett skenäktenskap

Rytisalo Minna: Jenny Hill