Bargum Johan: Äldre män

 Bargumin novellikokoelma vanhenevan miehen ajatuksista ja muisteloista. Jokainen novelli on eri henkilöistä, mutta kaikkia yhdistää tietynlainen alakulo. Itse vanhenevana naisena en ihan jaa samaa melankoliaa ja luovuttamisen asennetta, vaikka moni ajatus kyllä tuntui kovin tutulta, kuten

s.74 ”Är det vad som menas med att bli gammal, att allting slutar omkring en?” Tämä on totta, kun yksi ja toinen tuttu asia poistuu, kuten kun pitkäaikaien lääkärisuhde ennalta ilmoittamatta päättyy lääkärin häivyttyä eläkkeelle tai kun  tutut merkit häviävät kaupan hyllyltä tai kun jopa tutut kaupat lakkaavat olemasta (Stockmannkaan ei enää ole entisensä!!)

Totta on myös tuttujen ihmisten häviäminen maailmasta, omista kollegoistakin kun jo hyvin suuri osa on poistunut elävien kirjoista – sukulaisista puhumattakaan. Kiitos isosiskolle, etten sentään ole vielä sukuni vanhin. Näin asiasta Bargumin sanoin:

s. 106: ”Det går en gräns genom ens liv. När man föds är alla på den ena sidan. Ju längre man lever, desto flera är det som går över gränsen till den andra sidan, och där står de och glor i allt större hopar och kallas på en. Hitåt, min vän:”

Mutta sitten alussa mainitusta väsymyksestä ja apatiasta, jota en siis itse jaa, kirjoittaa Bargum:

s 115: ”I min ålder kan man sitta timtals och titta ut genom fönstret, tyst och stilla, utan att egentligen tänka på någonting alls …. Klockan halv tre tar jag en tupplur. Det är nödvändigt, lyckligtvis finns det ingen som hindrar mig. Får jag inte ta min tupplur halv tre blir resten av dagen förstörd. …. För tio dagar sedan blev jag uppringd av Erkki, som ville bjuda mig på eftermiddagskaffe. Han ville träffa mig klockan tre. Det skulle ha ödelagt min tupplur, så jag tackade nej.” (Tämä oli minusta kylläkin aika hauska)

Lähes kaikki kirjan henkilötkin ovat aika ankeita. Viimeisessä novellissa kertoja on äitinsä sairastuttua lapsena päätynyt asumaan komeaan huvilaan sukulaisten luo, jotka eivät olisi häntä halunneet. Samanikäinen serkkutyttö on suorastaan pirullisen ilkeä ja saattaa kertojan monesti vaikeuksiin.  Aikuisena  he vielä kerran tapaavat, mitä kertoja muistelee sivulla 121:

”Jag minns bara en sak som du sa : Man ska glömma. Förmågan att glömma är människans största tillgång. Förmågan att glömma är en välsignelse.”

 

Kirjan takakannessa mainitaan, että Bargumin henkilöt kuuluvat suomenruotsalaiseen Helsinkiin, eivät korkeaan porvaristoon, mutta eivät myöskään työväestöön. Isä on usein yrittäjä, velkaantunut eikä erityisen menestynyt, mutta asiat eivät ole niin huonosti, että itsemurha olisi ratkaisu – silloin olisimme suomenkielisen kirjallisuuden piirissä. (!)

Kysymys, jonka Bargum novelleissaan esittää on: Mitä muistamme? Muistammeko mitä tietyssä tilanteessa ajattelimme? Emme muista yksityiskohtia, muistamme tuskan. Tämä kuvaa hyvin kirjan tunnelmaa: on paljon hylätyksi tai ulossuljetuksi tulemisen tunnetta.  Onneksi teos on melko lyhyt. Oli kyllä kiinnostava lukea.