Siskin Mihail: Viha ja kauneus. Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta

 

Miten on selitettävissä, että lukuisat venäläiset tukevat oman valtionsa rikoksia ja lähtevät kuuliaisesti sotaan surmaamaan ukrainalaisia?

Missä on pahan Venäjän valtion ja hyvän Venäjän kansan välinen raja?

Entä vieläkö koittaa suuri hetki, jolloin Venäjä palaa ihmisyyteen?

Näitä Mihail Siskin pohtii kirjassaan, eikä toivoa juuri näe.

Hän pohtii, mikä merkitys taiteella ja kirjallisuudella voi olla tyrannian vastustamisessa ja ottaa esimerkiksi Thomas Mannin suhtautumistavan natsisaksaan.  

Siskin käy läpi venäläisen klassisen kirjallisuuden ja musiikin suuret nimet ja analysoi niiden sanomaa, joka länsimaisilta lukijoilta on saattanut jäädä puutteellisesti ymmärretyksi. Dostojevskin käsitys Venäjän suuresta tehtävästä oli levittää puhdasta, vain Venäjällä oikealla tavalla ymmärrettyä kristinuskoa koko maailmaan. Venäjästä piti tulla ”uusi Rooma”.  Gogol on Siskinin mukaan länsimaissa ymmärretty väärin humoristina, kun oikeasti on kysymys raa’alla tavalla nujerretun kansan kuvauksesta.

Pessimismiin muuttumattomasta Venäjästä on aihetta kun vertaa Belinskin kirjettä Gogolille vuodelta 1847 nykypäivään. Mitään eroahan ei ole:

s.37 ja 85: ”… Venäjä tarjoaa kauhean näkymän maasta, jossa yksilöllä ei ole minkäänlaisia oikeuksia, kunnian ja omaisuuden takeista puhumattakaan, ei edes poliisijärjestystä. Maa on pelkkä ryöväreiden ja varkaiden yhteenliittymä.”

Mutta toisaalta:

s. 166: ”Mitä pitäisi lukea, jotta oppisi paremmin ymmärtämään venäläisen sielua?”

”On kuunneltava Rahmaninovin musiikkia …”

Ristiriitainen maa, jolla ei näytä olevan toivoa paremmasta.