Kajander-Ruuth Sanna: Kaikki iloista keskiluokkaa? 10 tositarinaa luokkamatkasta

Tämän otin kirjaston BestSeller-hyllystä. Sanna Kajander-Ruuth on haastatellut Suomessa sosiaalisen luokkanousun tehneitä henkilöitä. Monet haastatelluista ovat korkeaan asemaan nousseita vaikuttajia, jotka ovat sukunsa ensimmäisiä ”akateemikkoja”.

Aika yksituumainen kuva kokoelmasta syntyy: maalta erityisesti Helsingin ja Turun yliopistoihin muualta opiskelemaan tulleet ovat kokeneet itsensä kovin ulkopuolisiksi. Heille on syntynyt käsitys, että kaupunkilaiset akateemiset perheet olisivat jotenkin heille tavoittamaton, homogeeninen joukko, joilla on salaista tietoa kulttuurista ja käytöstavoista. 

Luin tätä vähän hämmentyneenä. Onko tosiaan noin? Varmasti heidän kokemuksensa on täysin totta heille. Itse olen aikoinani mennyt yliopistoon juuri tuollaisena helsinkiläisen professoriperheen tyttärenä. Olin kyllä tietoinen siitä, että asemani oli sikäli hyvä, kun saatoin ainakin alkuun asua vanhempieni kotona (opiskelija-asuntoon en toisaalta olisi ollut oikeutettukaan juuri siitä syystä, että vanhempani asuivat Helsingissä). En silti ajatellut, että olisin opiskelutovereiden silmissä ollut niin vieras ja kummallinen. Hämmästyttää myös kirjasta syntyvä kuva akateemisen maailman eli ns yläluokan homogeenisuudesta. Sehän ei lainkaan pidä paikkaansa. Kyllähän hajonta on sielläkin varsin suurta, on sitten kyse varallisuudesta,kulttuurisesta perinnöstä tai arvomaailmasta. Ihan niin kuin muuallakin: eiväthän kaikki maanviljelijätkään ole yhdestä muotista.

No, onhan se tietysti niin, että kun menee mihin tahansa uuteen ympäristöön, missä toisilla on paljon yhteistä – oli se sitten maatalous, teatteri, urheilu, tms niin kieli, pukeutuminen ja tavat ovat tulokkaalle outoa. Jos tätä haluaa kutsua luokkaretkeksi, niin mikäpä siinä. Niin on, jos siltä tuntuu. Ehkä vähän nollatutkimukselta tuoksahtaa