Mäkelä Hannu: Proust on Proust. Matka aikaan, paikkaan ja ihmiseen

 Kirjaa voi pitää kulttuuritekona Hannu Mäkelältä, niin hyvin hän käy läpi toisaalta Marcel Proustin henkilöhistoriaa ja toisaalta kirjailijan suurteoksen henkilögalleriaa. Vähän turhaan Mäkelä minusta liioittelee Proustin lukemisen vaikeutta ja vähättelee suomalaista lukijakuntaa, kun hän ounastelee, ettei Suomessa kovinkaan moni ole lukenut läpi koko Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjaa. Minä puolestani uskon, että lukijakuntaa kyllä löytyy: täälläkin yksi. Kirjasarjaa oli aikoinaan tietysti hankala lukea, kun suomennoksia ilmestyi vain harvakseltaan. Itse luin käännöksiä sitä mukaa kun niitä ilmestyi, mutta jossain vaiheessa olin niin innostunut, että seuraavien osien suomennosten puuttuessa tartuin alkukielisiin niteisiin. Aluksi pelonsekaisin tuntein – mahtaako tästä tulla mitään – mutta pian täysin mukaan tempautuen. Eihän Proustia vaikea ole lukea kunhan malttaa eikä yritä Paavo Väyrysen tapaa pikalukea klassikoita (Väyrynen kehui lukeneensa koko Dostjevskin tuotannon parissa viikossa vai oliko se peräti parissa päivässä).  Joka tapauksessa Mäkelän kirja antaa Proustinsa lukeneelle ihanan palautumisen tuohon maailmaan ja niille, jotka vasta kenties ajattelevat itse teokseen paneutumista hyvän briiffauksen. Nyt juuri on oikea aika Mäkelän teokselle, kun Proustin itselleen lähes ominut Matti Klinge on poistunut näyttämöltä.

Minulle Proustin teos on hieno sen monien ulottuvuuksien takia. Se on psykologista, pisteliästäkin kuvausta ihmisluonteista, rakkauden kaipuusta, mustasukkaisuudesta; se on sosiologista luokkakuvausta korkean aateliston väistymisestä nousevan porvariston tieltä. Moneen henkilöönsä Proust on varmaankin kirjoittanut itseään, kuten Thomas Mann, joka sanoi jokaisessa Buddenbrookin henkilössä olevan häntä itseään.

Yksi  tarkkanäköinen kuvaus pikkusieluisuudesta ja itsekeskeisyydestä on mm kohtaus, jossa kuolemaa tekevä Swann  saapuu Guermantesin herttuaparin luo ikään kuin viimeiselle tervehdykselle: pariskunta ei ehdi ottaa häntä vastaan, koska ovat juuri lähdössä juhliin. Herttua huomaa kuitenkin, että rouvalla on vääränväriset kengät ja hän komentaa tämän takaisin hakemaan sopivammat. Kenkien vaihtoon siis oli aikaa, mutta ei vanhan, kuolevan ystävän hyvästelyyn.

Kirjasarjan alussa Guermantesit olivat kertojan silmissä jumalien kaltaisia saavuttamattomia taruolentoja. Kirjan lopussa jumalat ovat menettäneet hohtonsa ja avioliittojen kautta kirjan alun pikkuporvarit ja nousukkaat ovat päässeet arvokkaista aatelisarvoista osallisiksi.

Proustin ystäviä on myös Yleisradio ilahduttanut elokuvalla kirjailijan viimeisistä elinvuosista hänen taloudenhoitajansa Céleste Albaretin kertomana. Yle Areenassa on samoin yhä kuunneltavissa koko teossarja Erja Manton lukemana. Erja Manto lukeekin teosta verrattoman hienosti: ainakin minun korvissani hän saa kirjan henkilöhahmot elämään juuri sen tuntuisina kuin minä heidät lukiessani koin.