Muistiinpanoja

    ja sitten pari kuvaa vain kokeiluna vanhalla Nikonin 18-200 mm linssillä.    

 

( Klikkaa "Lue lisää" niin näet kuvat ) Mirri tuli päiväksi hoitoon, kun emäntä lähti reissuun. . Päätettiin vähän kuvailla. Mirrille kamera - muu kuin kännykkä - ei olekaan tuttu ja oli siis mitä epäilyttävin kapistus. Siis pöydän alle piiloon. Elli neuvoi, että kun näet kameran, kallista päätä söpösti ja katso suoraan kameraan. Kas näin: Sitten mentiin pihalle missä Elli näytti kivan multapaikan: Aika kiva, mutta on täällä hirveän kuuma Kyllä sittenkin sisällä on mukavampaa. Göötin oikea paikka on Sohvalla! Kivaa oli, muista Ellin ohje: katso kameraan ja Hymyile! Aika hyvä! (Ei kyllä paljon naurata)

  Kirjaa voi pitää kulttuuritekona Hannu Mäkelältä, niin hyvin hän käy läpi toisaalta Marcel Proustin henkilöhistoriaa ja toisaalta kirjailijan suurteoksen henkilögalleriaa. Vähän turhaan Mäkelä minusta liioittelee Proustin lukemisen vaikeutta ja vähättelee suomalaista lukijakuntaa, kun hän ounastelee, ettei Suomessa kovinkaan moni ole lukenut läpi koko Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjaa. Minä puolestani uskon, että lukijakuntaa kyllä löytyy: täälläkin yksi. Kirjasarjaa oli aikoinaan tietysti hankala lukea, kun suomennoksia ilmestyi vain harvakseltaan. Itse luin käännöksiä sitä mukaa kun niitä ilmestyi, mutta jossain vaiheessa olin niin innostunut, että seuraavien osien suomennosten puuttuessa tartuin alkukielisiin niteisiin. Aluksi pelonsekaisin tuntein – mahtaako tästä tulla mitään – mutta pian täysin mukaan tempautuen. Eihän Proustia vaikea ole lukea kunhan malttaa eikä yritä Paavo Väyrysen tapaa pikalukea klassikoita (Väyrynen kehui lukeneensa koko Dostjevskin tuotannon parissa...

 

  Kirjan henkilöt matkaavat kukin vuorollaan Malman asemalle saadakseen menneisyydestä selvyyttä omaan elämäänsä. Matkat eivät tapahdu samassa ajassa vaan välillä kyseessä on pikkutytön matka isänsä kanssa, välillä taas tämän pikkutytön matka aikuisena miehensä kanssa ja välillä taas tämän pikkutytön tytär, jolla on mukanaan isoisänsä valokuva-albumi. Kronologisesti ensimmäisellä matkalla isä ja tytär ovat menossa hautaamaan perheen lemmikkikania. Myöhempien matkojen päämääränä on tuon haudan avulla saada selville jotakin menneisyydestä. Kirjan rakenne on siis kuin palapeliä, jonka ratkaisun lukija toivoo tuottavan jonkinlaisen valaistumisen tai ahaa-elämyksen.   En tiedä, onko lajityyppi itselleni sitä kaikkein mieluisinta – ehkäpä ei ole. Jos ei ole oikeasti mielenkiintoisia ajatuksia tai ihmiskohtaloita tai -luonteita pohdiskeltavaksi, täytynee kirjailijan ryhtyä lukijan juoksuttamiseen houkutussaaliin perässä. Alex Schulman kyllä kirjoittaa sujuvasti ja vetävästikin, j...