Kinnunen Tommi: Pimeät kuut

 

Eläkeikää lähestyvä sairaalloinen Elna Suojärvi saa syksyllä 1946 lukuvuoden ajaksi työn opettajana Neuvostoliiton rajan lähellä sijaitsevaan kyläkouluun. Koulurakennus on kurja parakki, ja sen yhteydessä on vaatimaton huone opettajattaren asunnoksi. Juoksevaa vettä ei ole, ei sähköäkään. Lämmitykseen on kamina, jonka levyllä voi valmistaa ruokaa. Toista opettajaa ei ole.  Elna opettaa kaikkia ikäluokkia yhtä aikaa: sillä aikaa kun opettaja opettaa yhtä ryhmää, tekevät toiset heille annettuja tehtäviä itsekseen.

Parakkikoulun viereen rakennetaan uutta komeampaa koulurakennusta, mutta siihen palkattavan opettajan virka laitetaan hakuun ja on selvä, että Elna ei sitä – jo heikon terveytensä vuoksi- tule saamaan.  Lukuvuoden päättyessä Elna lähtee, pelkoa tuntematta ja kaiken vanhan taakseen heittäen – kirjaimellisesti jopa kissanpennun, jonka eräs oppilas oli hänen huostaansa uskonut.

Kirjan päähenkilön tunnekylmyys on puistattavaa ja minulle vaikeasti ymmärrettävääkin. Nuorena hän on hylännyt oman lapsensa, jonka elämään hän on jäänyt eräänlaisena kummitätinä, mutta josta hän ei kuitenkaan ole välittänyt. Lapsi, mieheksi vartuttuaan on joutunut sotaan ja siellä menettänyt järkensä. Pojan kasvattiäidin pyynnöstä Elna käy sairaalassa poikaansa katsomassa, mutta ei tunne oikein mitään ja päättää olla menemättä uudelleen kasvattiäidin pyynnöistä huolimatta.

Sisarensa kanssa hän on ajautunut riitoihin ja tullut ajetuksi pois lapsuudenkodistaan. Äidin kuoltua on käynyt ilmi, että sisar on anastanut Elnan osuuden kotitalosta; kirjan loppu antaa ymmärtää, että tästä asiasta Elna saa voimia ja kenties lähtee oikeuksiaan hakemaan.

Tommi Kinnunen kuvaa hienosti tämän vastuuntuntoisen ja ahkeran, mutta tunnekylmän ihmisen elämää – juuri niin kuin hän on kuvannut elämässään onnettomia ihmisiä muissakin romaaneissaan, Neljän tienristeyksessä ja Ei kertonut katuvansa -kirjassa. Jotain kiehtovaa näissä hänen teoksissaan on, kun ne koukuttavat lukijaa jatkamaan.