Kolbe Laura: Keho. Matkoja ikään, mieleen ja minuuteen

 

Kirjan takakannessa sanotaan näin:

”Suhteemme omaan kehoon ja ikään ovat perustavanlaatuisia, intiimejä koordinaattejamme maailmassa.

Laura Kolbe kirjoittaa omakohtaisessa teoksessaan naisen ikääntymisestä ja kehosta, jonka muuttumista ei voi väistää ahkerimmallakaan huolenpidolla. Muutos vaatii sopeutumista ja rehellisyyttä itseä kohtaan.

Yksityinen elämänhistoriamme sisältää myös aina aiemmilta sukupolvilta, kanssaihmisiltä ja ympäristöstä omaksuttua. Suhde vanhenemiseen ja kehoon kertookin myös muistoistamme ja toiveistamme, häpeästämme ja arvostuksistamme – kaikesta siitä mistä minuutemme muodostuu.”

Lainasin kirjastosta ja tunnustan lukeneeni vain harppomalla. Laura Kolbe kuvailee sukunsa tapoja ja sukulaistensa fyysisiä olemuksia ja peilaa molempia luokkayhteiskunnan portaisiin. Hänen omaa sukuansa on niin rehevässä maalaisväestössä (äidin puolelta) kuin Venäjältä vallankumousta paenneessa ylhäisössä (isän puolelta). Kolben leveä takapuli edustaa edellistä ja pienet kädet ja jalat jälkimmäistä. (Joopa joo; minullakin on pienet kädet ja jalat, mutta ei kuitenkaan - ainakaan tietääkseni - aatelisia venäläisiä sukujuuria).

Monessa kohdassa Kolbe korostaa omaa ylempää keskiluokkaisuuttaan. Ihan ei käy selväksi, miten tämä määritellään. Onko kriteeri isän akateeminen koulutus ja aateliset sukujuuret vai äidin toimittajan työ vai oma professorin asema. Ehkä näin. Aika osuvasti hän kuvaa luokkansa arvomaailmaa seuraavasti:

s. 56: ”sydämen sivistys, kurinalaisuus ja itsehillintä, kauneudenkaipuu, kunniallisuus, huumori ja kyky nauraa, pyrkimys omavaraisuuteen, terveyden, liikunnan ja hyvän ruoan arvostus sekä konstailemattomuus, kohteliaisuus ja rehellisyys.” Näitä ominaisuuksia on helppo minunkin arvostaa, mutta kyllä näitä löytyy kaikista yhteiskuntaluokista, ihmisestähän se on kiinni.

Tavallaan mielenkiintoinen kirja, mutta oma kiinnostukseni ei  aivan yltänyt Kolben vartalon ja vatsamakkaroiden ja niistä aiheutuvan itsehäpeän tarkasteluun. Miten tuntuu, että nykykirjallisuudessa on niin paljon tätä oman navan ympärillä pyörimistä kaikkine autofiktioineen.

Kolbe mainitsee nimeltä ihailemansa vanhemman kollegansa Matti Klingen ja voin hyvin kuvitella heidän välillään vallitsevan tiettyä sukulaissieluisuutta.