Gornick Vivian: The Odd Woman and the City

 

Pitkään  kirjaston jonossa odotettu kirja, joka oli yllättävän hidasta luettavaa. Kirja on kirjailijan rakkauden osoitus New Yorkin kaupungille. Gornick kulkee kaupungin katuja yksin tai yhdessä homoystävänsä Leonardin kanssa tai muistelee vanhoja asioita tai lukemiaan kirjailijoita. ”I was never less alone than alone in the crowded streets,” hän kirjoittaa. Rakenteeltaan kirja on fragmentaarinen: se koostuu lyhyehköistä kappaleista, joiden välillä ei ole mitään yhteyttä: kirja on siis vähän kuin ajatuksen virtaa. Ehkä juuri sen vuoksi se oli paikoin aika työlästä luettavaa – varsinkin kun New York ei ole minulle kovinkaan tuttu eivätkä myöskään kaikki hänen siteeraamansa kirjailijat ja näiden teokset henkilöhahmoineen. Muiden kirjailijoiden tuotosten siteeraaminen toi hiukan mieleen Merete Mazzarellan, joka myös on saanut lisäsivuja omiin kirjoihinsa siteeraamalla suoraan toisten tekstejä.

Kiinnostavasti Gornick kirjoittaa mielekkään keskustelun merkityksestä (vanhallekin hoivakodissa elävälle) ihmiselle:

s. 90: ”Is there no one here with whom you can have a conversation?” I once asked. “No, dear,” Alice replied. “Chatter, yes. I get plenty of that. But conversation? No, certainly not, conversation like the one we are having.” The small talk that daily filled her ears, she told me, was deadening. Worse than silence, she said. Much worse.

ja  s. 100: Good conversation is not a matter of mutuality of interests or class concerns or commonly held ideals, it’s a matter of temperament: the thing that makes someone respond instinctively with appreciative “I know just what you mean” rather than the argumentative “Whaddaya mean by that?” In the presence of shared temperament, conversation almost never loses its free, unguarded flow; in its absence, one is always walking on eggshells.

Sivulla 146 Gornick siteeraa Edmund Gossen ajatusta, että hyvää seuraa voi löytää myös itsestään:

”The most curious thought was that I had found a companion and confidant in myself. There was a secret in this world and it belonged to me and to a somebody who lived in the same body with me. There were two of us, and we could talk with one another …. It was a great solace to me to find a sympathizer in my own breast.”