Eilittä Anna-Maria: Tämäkin hämärä katoaa

 

Tämän varasin kirjastosta, koska olin kovasti pitänyt Eilitän aikaisemmasta kirjasta Kun olen poissa. Eikä tämäkään pettänyt. Eilittä osaa uskottavasti sujahtaa henkilöidensä nahkoihin ja hän kirjoittaa kaunista, ajatusta sisältävää suomea, melkein kuin runoa, kuten esim:

s. 64:  …Onko tarkoituskin, että jäämme toisillemme arvoituksiksi? Katsomme toisessa vai heijastusta itsestämme ja samalla jätämme huomioimatta sen, mitä todella näemme.

s. 130:  En ole varma siitä, mitä suuri rakkaus on. Mutta ehkä se on sitä, että haluaa tarttua toisen käteen, vaikka se ei olisi enää lämmin.

s. 133: Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän viehätyn ihmisistä ja sitä enemmän arvostan koiria.

s. 254: Voin sanoa, että minulle riitti pieni taivas, se riitti aivan hyvin, vaikka kerran näin välähdyksen suuremmasta.

Päähenkilöitä on lähinnä kolme: menestyvä vakuutusmeklari Lotta ja hänen pohjoisessa asuvat vanhempansa Eino ja Vuokko – sekä tietysti Lotan mies ja lapset sekä Einon ja Vuokon rakas ystävä Valo sekä heidän koiransa Tuhma.

Lotan kautta Eilittä kuvaa hyvin, miten ihminen menestyksestään riippumatta kantaa itsessään koko elämänsä historiaa. Samassa asemassa olevat ja saman elintason ja -piirin omaavatkaan ihmiset eivät pohjimmiltaan ole samanlaisia, vaan jokainen on omanlaisensa. Einon ja Vuokon elämä on ollut tasaista, ja Valo on ollut heille molemmille tärkeä henkilökohtaisellakin tavalla, Einolle varsinkin, vaikka lukijan pohdittavaksi jää, olisiko jotain voinut heidän välillään mennä toisinkin, jos aika ja olosuhteet olisivat olleet toisia.

Suuria ratkaisuja kirjassa joutuvat tekemään kaikki: Lotan mies Riku haluaa pois oravanpyörästä, Lotta itse joutuu kantamaan vastuun tekemästään ammatillisesta virheestä, ja merkittävimmän ratkaisun tekevät Eino ja Vuokko, jotka eivät halua joutua avuttomina ja arvottomina toisten armoille. Mutta Tuhmaakaan ei jätetä!

Erittäin hyvä kirja, noin niin kuin minun mielestäni.