Strout Elizabeth: Oh William!

 

Kirjan minäkertojaan Lucy Bartoniin olen tutustunut jo aikaisemmin Elizabeth Stroutin aikaisemmissa kirjoissa (Pikkukaupungin tyttö ja My name is Lucy Barton ). Hän on kirjailija ja yliopiston opettaja, itsensä toisista ihmisistä erilaiseksi tunteva ja toisia ihmisiä ja sosiaalisia tilanteita tarkalla silmällä arvioiva nainen. Häntä kuvaavat hyvin katkelmat  sivulla 62-63:

”… on some very fundamental level, I feel invisible in the world

ja sivulla  23:

”… it makes me nervous, that kind of thing. You start a conversation with someone and another person comes along and you have to interrupt yourself, and the you see their eyes looking around the room as you talk – you know how it is. “ Tilanne ja tunne on varmasti tutu monille.

Lucy on jäänyt leskeksi ja on nyt yhteydessä entiseen mieheensä Williamiin, joka puolestaan on eronnut toisesta vaimostaan. William on saanut entiseltä vaimoltaan lahjaksi lahjakortin oman sukutaustansa selvittämiseen. William empii, mutta Lucy kannustaa häntä selvittämän juurensa. Käy ilmi, että Williamin äiti oli ennen Williamin syntymää synnyttänyt toisen lapsen tytön, jonka oli hylännyt vuoden vanhana. Tyttö oli jäänyt isänsä kanssa asumaan tilalle, josta äiti oli lähtenyt saksalaisen sotavangin (Williamin isän) perään.  Lucy lähtee Williamin tueksi mukaan, kun tätä sisarpuolta lähdetään etsimään.

Tarina on hyvä. Lucy on taitava haistelemaan mielialoja ja saavuttaa ihmisten luottamuksen, kun taas William on arka: ei uskalla tulla kohtaamaan sisarpuoltaan, mutta pettyy katkerasti kun tämä ei halua häntä tavata. Lucyn empaattisesta suhtautumisesta Williamiin kertoo jo kirjan nimi Oh William! Lucyn ja Williamin suhdetta kuvatta heidän välillään alusta asti vallinnut luottamus ja toisensa (sekä itsensä) tunnistaminen:

s 132” … No matter what anyone says, we crave that sense of authority. Of believing that in the presence of this person we are safe”

s. 193-194 : “I tell you this to explain how we kind of know who we are, without knowing it ….  My point is: What is it that William knew about me and that I knew about him that caused us to get married.”

Tästä tulikin mieleen suuret filosofit Sokrates (Tunne itsesi) ja erityisesti Montaigne, jonka kuuluisat ystävyyttä kuvaavat sanat (Koska hän, koska minä – Parce que c’était lui, parce que c’était moi) sopivat rakkauteenkin.  Lucyn ja Williamin välillä oli ollut tämä toisensa tunnistaminen ja luottamus, mutta kirjan lopussa William ajaa pois viiksensä ja menettää Lucyn silmissä entisen auktoriteettinsa.

Kirjassa on muitakin tasoja: amerikkalaista unelmaa kuvaa, että sekä Williamin yläluokkainen, golfia ja kalliita matkakohteita harrastava äiti että Lucyn köyhissä oloissa elävä äiti itse asiassa olivat kumpikin erittäin köyhistä oloista lähtöisin ja kummankin lapset William ja Lucy olivat päässeet elämässään korkealle oksalle lääkäriksi ja professoriksi. Kun Williamin äidin köyhä alkuperä on paljastunut, Lucy miettii onko William hänet valitessaan valinnut itse asiassa oman äitinsä. Tätäkin usein kuulee pohdittavan: valitsevatko miehet puolisokseen äitinsä kaltaisia naisia.

Kaiken kaikkiaan pidin tästä kirjasta.