Ditlevsen Tove: Lapsuus

 

Tove Ditlevsenin trilogian ensimmäinen osa, josta ehdin jo aikaisemmin lukea kakkososan eli Nuoruuden.

Ensimmäinen osa ei temmannut minua mukaansa aivan yhtä lailla kuin aiemmin luettu toinen osa. Lapsuus on aika lailla korutonta, kun lahjakkaan ja itsensä aina toisenlaiseksi ja ulkopuoliseksi tuntevan tytön täytyy esittää tyhmää, vaikka ajatukset lentävät korkeuksissa, jonne ympäristön ihmiset eivät yllä. Henkireikänä on kirjasto ja oma päiväkirja, johon voi kirjottaa runoja, mutta jota pitää varjella joutumasta toisten silmiin ja pilkan kohteeksi. Äidin mielialan vaihteluja pitää pelätä ja isä tuntuu vieraalta. Lapsuus päättyy konfirmaatioon, näin sivulla 137:

”Konfirmaatiotilaisuudessa äiti nostaa välillä nenäliinaa silmilleen, mutta en tiedä itkeekö hän oikeasti. En näe siihen mitään syytä. Joskus tärkeintä maailmassa oli se että äitini piti minusta, mutta sitä lasta joka niin kiihkeästi hamusi hänen rakkauttaan ja aina joutui tähystelemään sen merkkejä ei enää ole olemassa. Nyt luulen, että äitini pitää minusta, mutta se ei tee minua onnelliseksi.”