Brotherus Hanna: Ainoa kotini

 

Häkellyttävän hyvä kirja. Hanna Brotheruksen autofiktio on avoimen rehellistä tilitystä haasteista lapsuudessa sisarusten ja vanhempien puristuksessa, sitten perhe-elämässä äitinä päihdeongelmaisen pojan ja syömishäiriöisen tyttären tukijana. Tyttären anoreksia tuntuu sitäkin hurjemmalta, kun hänen tätinsä eli Brotheruksen sisar oli käynyt läpi saman helvetin – ja kun samasta ongelmasta, oman kertomansa mukaan, kärsii kirjailija itsekin, vaikka onkin normaalipainoinen ja syö normaalisti. 

Juuri kun olin lukemassa tätä kirjaa, tuli televisioista Maria Veitolan Yökylässä ohjelma, jossa hän vieraili Mikko Kuustosen ja Hanna Brotheruksen kotona. Ohjelma valotti Brotheruksen persoonaa, josta en ennen tähän kirjaan tarttumista tiennyt juuri mitään. Varsinainen voimanainen, joka ei ole elämäsään päässyt helpolla.  Tanssijana ja koreografina hän on hyvin kehollinen ja sanoo mm sivulla 205 näin: ”Seksuaalisuutta on tutkittava elämällä, kokeilemalla ja leikkimällä. Tai taiteen ja hulluuden kautta. Ajatus nautinnollisesta rakastelemisesta on sukua kuoleman toiveelle. Sitä, että kaipuu päättyisi. Ja syntyisi uudelleen.” Ranskalaisethan kutsuvatkin orgasmia pieneksi kuolemaksi, la petite mort.

Yllä olevan kirjoitin, kun olin lukenut kirjaa ehkä noin puoliväliin. Pitemmälle lukiessa ihailuni hivenen laantui. Toisaalta sen vuoksi, että jäin pohtimaan kirjailijan oikeutusta ruotia muiden ihmisten ongelmia niin avoimesti. Toisaalta siksi, että tekstin taso vaihteli jopa niin, että ihan kaiken aikaa en edes ymmärtänyt mitä kirjailija tahtoo sanoa. Joko olen kovin yksinkertainen tai sitten kustannustoimittajan kontribuutio ei olisi ollut kirjalle pahitteeksi.

 

 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Rajala Panu: Karanteeni. Hajamietteitä koronaviikoilta

Schulman Alex: Överlevarna

Pekkola Pasi: Kaikki isäni naiset