Lassila Pertti: Venetsia

Venetsia jatkaa Lassilan edellisistä kirjoista tuttua verkkaista, osuvaa ihmisten ja olosuhteiden kuvausta. Olen aikaisemmin lukenut häneltä Kovassa valossa ja Kesän kerran mentyä. Nytkin liikutaan eri sukupolvien välillä. Alussa ovat Ilmari ja Alpo, joista Ilmari etenee elämässään rautakaupan apilaisesta oman liikeyrityksen johtajaksi osin oman kykynsä ansioista, mutta myös edullisen avioliiton avittamana. Alpo pääsee talonmieheksi. Ilmarin poika Tauno kuvataan melko keskinkertaiseksi, mukavuudenhaluiseksi porvarispojaksi, joka selviää asepalveluksesta suhteiden avulla kevyesti, suoriutuu vaivoin diplomi-insinööriksi ja päätyy keskinkertaiseen rutiinivirkaan, joka ei enempää kunnianhimoa vaadi. Alpon tytär Essi lukee itsensä varanotaariksi ja pääsee pankkiin itseään kiinnostavaan työhön. Tauno ja Essi tutustuvat, menevät naimisiin, kun ei ole syytä olla menemättäkään. Kun syntyy lapsi Seppo, pitää Tauno itsestään selvänä, että Essi jää kotiin lasta hoitamaan ja kun Seppo varttuu opiskelijaksi pitää Tauno edelleen itsestään selvänä, että Essi pysyy kotona ja valmistaa hänelle päivittäin sekä lounaan että päivällisen. Elämä soljuu eteenpäin, kunnes loppuu.  Ihmisten kuvaus on toi mieleeni Helvi Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän. Jotain samaa ihmisten ja miljöiden kuvauksessa on: tarkkanäköistä, lakonisen pisteliästä olematta suorastaan ilkeää. Osuvaa, jotenkin kuin ulkopuolelta (yläpuolelta) katsovaa, ehkä vähän melankolista.

Sitaatti sivulta 257: ”Essi sanoi Sepolle, että hän ei pelännyt kuolemaa eikä toivonut siltä mitään. Elämä on mitä on. Pyytämättään sen saa ja voi tuntua, ettei tiedä, mitä sillä tekisi. Kuin pitäisi sovittautua vaatteeseen, joka on väärää kokoa tai kuosi on vieras.”