Giesbert Franz-Olivier: La dernière fois que j’ai rencontré Dieu

 

Tämän kirjan löysin blogiystäväni vinkin perusteella ja sain sen nopeasti kirjastosta. Eläköön HelMet ja lähikirjasto!

Giesbert, toimittaja ja kirjailija, kirjoittaa omasta uskostaan. Kirja ei käsittele teologiaa, joka kirjoittajan mielestä voi jopa tappaa uskon – niin paljon kun hän teologiaa kunnioittaakin. Giesbert on panteisti; hän kohtaa Jumalan luonnossa, auringon nousussa, eläimen lämmössä, kanssaihmisen silmissä. Hänelle Jumala on läsnä kaikkialla ja kaikessa, hän neuvoo tekemän sovinnon itsensä ja universumin kesken. Paitsi Giesbertin omia kohtaamisia Jumalan kanssa kirja on kattava katsaus eri aikakausien filosofien ja tiedemiesten ajatteluun uskosta, Jumalasta ja maailman järjestyksestä. Läpi käydään niin Galileo Galilein ja Darwinin saavutuksia kuin eri uskontojen näkemyksiä aina hindulaisuudesta buddhalaisuuteen. Tärkeimmäksi nousee ajatus ihmisen paikasta osana luontoa, Isaac Bashevis Singerin sanoin: ”Mikään ei osoita, että ihminen olisi perhosta tai lehmää tärkeämpi.” Paratiisi on mielentila pikemminkin kuin paikka. Tekijälle erityisen läheisiä ovat Spinozan ajattelu, jonka mukaan luonto on Jumalassa ja Jumala luonnossa; ne ovat sama asia. Spinoza on agnostinen panteisti.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa (19.1.2021) on juttu roomalaisen valtiomiehen Caton 2000 vuoden takaisista ajatuksista, ja näin sattuu osumaan yksiin Giesbertin ajattelun kanssa:

”  säepari, jossa kehotetaan vaalimaan puhtain mielin omaa sielua, joka on osa jumaluutta.”

Platonismin oppia ihmisen sielun jumalaisesta alkuperästä ei omaksuttu puhdasoppiseen kristinuskoon, mutta ajatus on pysynyt elinvoimaisena esoteerisissa opeissa.  Näin siis Jumala asuisi myös meidän itse kunkin sielussa – näin minäkin ajattelen.