Stenius Yrsa: Taxar, kärlek och sorg

 

Kirja ja tavallaan elämänkertakin, jossa kerrankin koirat ovat pääasiassa. Yrsa Stenius kertoo hauskasti ja elävästi omista ja sukunsa koirista, pääasiassa mäyräkoirista. Koiria on ollut koko joukko, aínakin kahdeksan (mäyräkoiraa), voi olla että en pysynyt ihan kärryillä miten monta heitä oli, varsinkin kun eräistä käytetään useita eri nimiä ja eri koiriin palataan kirjassa yhä uudelleen, koska tarina ei etene kronologisesti vaan muistot nousevat esiin miten milloinkin. Aivan ilmeistä on, että koko Steniuksen äidin suku  on koirarakasta (niin kuin sivumennen sanoen oli omakin sukuni). Mielenkiintoista on, miten erilaisia saman rodun yksilöt ovat olleet.

Koirien ohella kirja kuvaa suomenruotsalaisen yläluokan elämää valtavassa huvilassa, johon perhe  kesäisin majoittuu  äidin isän ja sisarusten perheiden kanssa sekä kaupungissa, jossa Yrsa nuorena naisena seurustelee vanhempiensa ystävien kanssa, joihin hän tuntee vetoa ja kiinnostusta, koska nämä tarjoavat hänen varhaiskypsälle henkiselle kehitykselleen sopivampaa keskustelua kuin ikätoverit.

Stenius sivuaa myös työtään Aftonbladetissa, jossa hänelle on tarjoutunut Helsinkiä paremmat työmahdollisuudet. Oman arvionsa mukaan hän ei vasemmistolaisten ajatustensa takia olisi voinut menestyä yhtä hyvin Helsingissä. Aftonbladetin sisäisten  nimitysintrigien vuoksi hänen vakituinen toimensa lehdessä päättyy ja hän jatkaa vapaana kirjailijana.

Mitään nimiä mainitsematta Stenius kertoo myös rakkauksistaan, jotka eivät kuitenkaan ole tuoneet pysyvämpää onnea, hän sivuaa avoimesti myös raskauden keskeytyksiä, joita hän sanoo myöhemmin katuneensa. Elämä on koetellut Steniusta myös sairastumisen kautta.

Elämäänsä muistellessaan ja tekemisiään arvioidessaan hän osuvasti toteaa (s.234), että ”Framtiden förändrar ständigt det förflutna.”  Juuri näinhän asia on.

Mielenkiintoinen kirja lahjakkaan ihmisen elämästä ja rakkaudesta koiriin, joiden voi arvella olleen hänen elämänsä tukipilareita, varsinkin Index  ja Indexin rinnalla ja jälkeen myös Taiga, jotka ovat olleet kokonaan hänen omiaan. Laskujeni kukaan koirakatraaseen kuuluivat ainakin Vilma, Ruska, Mira, Rufa, Tri, Tocke, Index (Dex, Dexi) ja Taiga. Monista käytettiin myös useita lempiniiä.

(P.S. Lapsuudenkodissani oli mäyräkoira ja kun yksitoista vuotta sitten mietin uutta, pienikokoista pentua (rotweilerin ja labradorinnoutajien jälkeen) ajattelin, että en ota mäyräkoiraa sen itsepäisyyden takia. Otin länsigöötanmaanpystykorvan, mutta vähänpä tiesin: göötti on ihan yhtä itsepäinen 😉 Göötti ei kuitenkaan ole metsästyskoira, joten se ei lähde riistan perään eikä ole yhtä ärhäkkä ja siksi sitä voi pitää myös vapaana.) Kuten Yrsa Stenius, voin minäkin todeta, että koirani on perheeni.