Strout Elizabeth: Lucy by the Sea

 

Taattua Elizabeth Stroutia; minua hänen lakoninen, vähän hitaasti etenevä ja toteava tyylinsä viehättää. Lucy ja William ovat lukijalle tuttuja jo Stroutin aikaisemmista teoksista (Olive Kitteridge, My name is Lucy Barton, Olive again, Oh William ja Pikkukaupungin tyttö).  Lucy by the sea tapahtuu Covid-pandemian aikoihin. William on vuokrannut talon Mainesta, jonne hän on kutsunut Lucyn kanssaan pysymään karanteenissa kaukana kavalasta maailmasta. Viruksen pelko ja tartunnan vältteleminen ovat lukijalle tuttuja omasta elämästä, vaikka nyt kun rokotukset ovat kaikkien saatavilla ja omakohtaisesti koettu sairaus on sen suuremmitta vaikeuksitta selätetty, alkavat pahimmat pelot jo unohtua mielestä. Tuttua on myös, miten pitkän karanteenin jälkeen omat tottumukset ja mieliteot ovat muuttuneet. Samoin kuin Lucy,  joka kaiken jälkeen haluaa luopua New Yorkin asunnostaan ja yhdessä ex-miehensä Williamin kanssa jäädä pysyvästi Maineen, olen itsekin kadottanut kiinnostukseni esimerkiksi Helsingissä flaneeraamiseen kahvilakäynteineen. Tottumus on toinen luonto.

Lucy by the sea kuvaa ihmissuhteiden mutkikkuutta ja kehittymistä. Lucyn oma äitisuhde on ollut vaikea ja hän on kehittänyt itselleen toisen, kiltin mielikuvitusäidin, jonka puoleen hän mielessään kääntyy, kun on  vaikeaa. Suhde omiin tyttäriin on lämmin, joskin välillä näiden mielestä ehkä turhan tungetteleva, mutta loppujen lopuksi äidin neuvot tulevat kuulluiksi. Miessuhteet ovat olleet mutkikkaat: Williamista hän on eronnut tämän syrjähyppyjen takia. Uusi rakkaus ja aviomies,  Lucyä palvova David on kuollut ja pandemiaa paossa Lucy ja William löytävät tiensä jälleen yhteen -  kenties lopullisestikin ja  tyttäriensä kummastukseksi.  Pandemiaa paossa Lucy löytää myös uuden sielunkumppanin Bobin, jonka kanssa yhteiset kävelyt ja keskustelut tuovat sisältöä elämään. Bobilla kuitenkin on uskovainen vaimonsa Margaret, joten ei siitä sen enempää – ainakaan tässä kirjassa …..