Rytisalo Minna: Jenny Hill

 

”Mäen Jenni astuu ulos kuihtuneesta avioliitostaan. Uusi alku vaatii uuden minän, ja Jennistä alkaa kuoriutua Jenny Hill – tarkemmin näkevä, kysymyksiä esittävä, enemmän uskaltava. Samalla hän saa yhteyden toiseen tietoisuuden tasoon, kyvyn tunnistaa naiseuden ikiaikaisia ansoja. Kaikkea tätä tarkastelee kertoja, joka ei päästä Jenny Hilliä helpolla.

Jenny Hill on monikerroksinen ja herättelevä romaani naisen keski-iästä, vaihdevuosista ja vanhenemisesta – vähän myös satujen prinsessoista ja Brigitte Macronista.” Näin kirjan takakannen esittelyssä.

Minna Rytisalo kirjoittaa vetävästi; ainakin minä voin helposti tunnistaa sankarittaren aatoksia ja ahdistusta naiseuteen liitetyistä, oletetuista odotuksista ja vaatimuksista: kelpaanko, riitänkö, näkyykö häpeä, jos mokaan? Miten sitkeässä jopa lapsena koettu häpeä tai nolatuksi tuleminen voi istua.

 Jenny Hill kasvaa muiden tarpeiden edessä väistyvästä hoivaajasta itsenäiseksi ja rohkeaksi ihmiseksi, joka tunnistaa omatkin ajatuksensa ja tarpeensa ja osaa myös puolustaa niitä. Kun terapiassa on neuvottu selkeyttämään omia ajatuksia kirjoittamalla, Jenny Hill kirjoittaa kirjeitä Ranskan presidentin puolisolle. Ehkä hän arvelee, että 20 vuotta miestään vanhempi puoliso on vapautunut ympäristön odotuksista ja osaisi häntäkin neuvoa. Kirjeitä ei tietysti ole edes tarkoitus lähettää, mutta kirjoittaminen auttaa.

Jenny Hillin taustalla hänen elämäänsä tarkkailee ja neuvoo joukko satujen sankarittaria: Tuhkimo, Lumikki, Punahilkka ja Tähkäpää paljastavat omiin legendoihinsa liittyvät valheet ja odotukset. Kaikkea hölynpölyä ei tarvitse uskoa, tarinatkin ovat osa valtapeliä.

Kirjastosta lainasin ja kovasti tykkäsin.

 Rytisalolta aikaisemmin lukemiani ovat Lempi sekä Rouva C.