Haahtela Joel: Hengittämisen taito

Pidin Joel Haahtelan edellisestä  romaanista Adèlen kysymys joten halusin lukea tämän uudenkin. Tässäkin hengellinen ja jokapäiväinen yhdistyy ja kirjan lukeminen on kuin rauhallista hengittämistä. Kertoja on kreikkalaisen isän ja suomalaisen äidin poika, jonka isä on lapsena hylännyt ja hävinnyt omille teilleen. Lapsuudessaan poika on sairastanut leukemian ja pitkien sairaalajaksojen aikaa kaivannut ja odottanut luokseen isää, joka ei koskaan tullut. Aikuisena hän alkaa opiskella kreikkaa ja lähtee Kreikkaan isäänsä etsimään. Äitinsä avulla hän saa yhteyden isänsä veljen vaimoon Eleniin, jolta hän oppii paljon suvustaan ja myös löytää tien isänsä luo autiolle saarella, jossa on vain kirkko ja isän lisäksi kaksi jumalan palvelemiseen vihkiytynyttä uskovaista, joista toinen kuolemaa lähestyvä vanhus. Vanhuksen luvalla päähenkilö saa jäädä saarelle ja hän elää siellä yli talvikauden osallistuen samoihin töihin ja palvelurutiineihin kuin toisetkin. Elämä on äärimmäisen askeettista. Isä ja poika löytävät yhteyden toisiinsa ja isä saa anteeksi sen, että on ollut lapselleen huono isä.

Sivulla 131 : ”Kerran äiti sanoikin, että meidän elämämme koostuu vain tarinoista. Me valitsemme muistot omaan tarinaamme ja unohdamme loput. Mutta nuo loput eivät katoa vaan pysyvät meidän sisällämme. Meidän valitsemamme tarina on vain yksi mahdollinen tarina, ja samaan aikaan meidän elämämme voisi olla aivan toisenlainen, jos vain osaisimme poimia toisenlaiset muistot.

Kenties äiti halusi silloin sanoa minulle, että koskaan ei kannattanut menettää toivoa, sillä se mikä näyttäytyi toiselle sarjana epäonnistumisia, olisi jollekin toiselle sarja onnistumisia.”